Pidimme viime viikonloppuna poikienillan neljällä hengellä ja valitsimme tarkoituksella vain niitä maksimissaan neljän pelaajan pelejä päivän ohjelmaan. Se on nimittäin näissä nurkissa suorastaan harvinaista herkkua. Meillä kun tuppaa väkeä olemaan lähes poikkeuksetta vähintään se viisi henkeä paikalla, joten ne perinteiset 2-4 pelaajan pelit jäävät kaappiin ja nykyään yleensä myös kaupan hyllylle.
Valitsimme pelit tarkkaan tarkoituksenamme pelata itselle uusia pelejä.Varustauduimme juomin, herkullisella venäläisellä savujuustolla ja muilla naposteltavilla ja aloitimme pelien läpi tahkoamisen. Setti oli varsin monipuolinen ja mielenkiintoinen, joten ajattelimpa kirjata näistä tuoreista tuttavuuksista muutaman ajatuksen ylös...
Peli #1: City of Remnants
Matkamme alkaa fiilikseltään hyvin cyberpunkmaisesta dystopiasta
City of Remnantsin kaduilta.
Hot rain falls down upon a cold, rotting city. Here the Yugai, a species of militant humanoids, leave the survivors of the worlds they have ransacked and destroyed. It is a prison and a work camp, a place for those who lived through Yugai invasion to live out their remaining years as slaves. This is Gatorum, the City of Remnants.
Vaikka taustatarinaan kuuluvatkin avaruusolennot ja orjaleirit, niin lopulta kyse on kuitenkin jengitaistelusta kaupungin herruudesta. Toki alienien partiot tuottavat joskus katastrofaalisiakin ongelmia jengien voimasuhteille, mutta ainahan ne kytät ovat jengien niskaan hengittäneet. Kukin pelaaja siis kontrolloi yhtä tälläistä hämäräpuuhissa häärivää joukkiota, jotka äkkiseltään näyttävät toistensa kopioilta, mutta todellisuudessa omaavat kukin erilaiset vahvuudet johtuen pienestä korttipakasta, joka jokaiselle pelaajalle annetaan pelin alussa. Pakka sisältää tottakai jengiläisiä, mutta myös erilaisia aktiviteettaja, joita kukin jengi harrastaa. Pelissä oppiikin nopeasti vihaamaan keltaista jengiä, joka nappaa parhaat palkkasoturit muiden nenän edestä ja karttamaan punaista jengiä, jolla riittää miesvoimaa tarvittaessa lähes täysimittaiseen sodankäyntiin ja niin edelleen.
Remnantsissa ei kuitenkaan aiheuteta pelkästään tuhoa vaan myös haalitaan lisää väkeä omiin joukkoihin ja pystytetään rakennuksia tuottamaan erilaisia hyödykkeitä ja muita etuja niitä hallitsevalle jengille. Kaikki tämä perinteisten voittopisteiden kartuttamiseksi.
Business as usual siis...
 |
| Tilanne pelimme loppuessa. Keltaiset lähes kirjaimellisesti pesty laudalta |
Teema on pelissä siis mukana vahvasti, jos cyberpunkkailusta tykkää ja kukapa ei tykkäisi. Tekemistäkin pelissä riittää ja ensimmäistä kertaa kaiken sälän keskellä vähän ahdistaakin, että mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä. Mikä on tärkeää ja mikä ei? Tarvitsenko kipeimmin ensiksi tuon hakkerin riveihini vai rakentaisinko huumelabran vai asetehtaan vai ostaisinko mustasta pörssistä tuon läppärin, jonka joku on onnistunut tänne salakuljettamaan vai apua pitäisikö jengiläisteni olla jo matkalla kaduille? Alkujärkytys kuitenkin tasaantuu ennen pitkää ja viimeistään toisessa pelissä olet jo paljon paremmin kärryillä. Peli itsessään ei onneksi rankaise sinua valinnoistasi, mutta toiset pelaajat senkin edestä. Tasapaino on häilyvä ja vastustan heikkoon kohtaan isketään säälimättä, koska resursseja ei uskalleta venyttää liian pitkälle tai jätät itsesi vain seuraavan jengin armoille.
Sanoin, että peli ei rankaise sinua valinnoistasi, mutta se ei tarkoita, etteikö se rankaisisi sinua lainkaan. Se nimittäin tekee sen täysin satunnaisesti. Jokaisen kierroksen lopuksi kaupunkiin tippuu mielivaltaisiin paikkoihin
Yugai-partioita ja jos joukkosi sattuvat olemaan samassa ruudussa, niin toisen yksikön matka on tullut tiensä päähän. Jos olet onnekas tai hyvin varautunut, niin virkavalta on nopeasti entinen ja saanet heidän savuamista jäänteistään muutaman pisteenkin. Huonolla tuurilla alieneilla on raju ylivoima ja jengiläisesi päätyvät ruumishuoneelle. Nämä partiot eivät varsinaisesti ole iso uhka, koska niitä osuu vain muutamaan ruutuun kierroksessa, mutta kuulemma peliä on kuitenkin kritisoitu siitä, että huono onni partioiden kanssa saattaa tarkoittaa koko jengisi romuttumista puolustuskyvyttömäksi. Ymmärrän ongelman, mutta toisaalta se omalta osaltaan sopii pelimaailman henkeen.
Minulla on sellainen olo, että pelimekaniikassa on jokin pielessä, mutta en osaa paikallistaa varsinaista ongelmaa. Ehkä kyse ei ole varsinaisesta pelimekaniikasta vaan kyse on vain siitä, että peli ei yksinkertaisesti ole järin aloittelijaystävällinen eikä todennäköisesti sovi kovin hyvin kasuaalimpien lautapeliharrastajien kanssa pelattavaksi. Peli on säälimätön aivan kuten sen maailmakin ja se on periaatteessa jopa hieno asia. Peliseura kannattaa varmaan muutenkin valita huolella, koska veikkaan, että tämä kuuluu niihin peleihin, joissa on mahdollista katkaista ystävyyssuhteita. Nämä ovat tietenkin vain ensimmäisen pelikerran tuntemuksia, mutta peliä voisi kokeilla joskus toistamiseenkin.
Peli #2: Escape: The Curse of the Temple
Edes välipalapelin aikana ei aina pääse rentoutumaan, sillä seuraavaksi oli aika kaivaa Indiana Jones -hattu naulakosta ja yrittää epätoivon vimmalla pakoon kirotusta temppelistä, kun pelin nimi kerran on
Escape.
Minulle on mainostettu
Escapea monta kertaa ennenkin sen hieman erilaisen idean takia. Kukaan ei ole kuitenkaan osannut kuvailla peliä niin, että olisin siitä juuri kiinnostunut. Syy lienee siinä, että tämä peli täytyy vain kokea itse.
Escapea pelataan 'reaaliajassa' eli pelit kestävät tasan 10 minuuttia ja tätä varten pelin mukana tulee CD. Taustamusiikin ja ajan mittaamisen lisäksi CD:llä myös kumahtelee välillä kongi, jolloin pelaajien tulee toimia pelin ohjeiden mukaisesti. Raitoja on levyllä pari erilaista, joten ihan heti tahtia ei opi myöskään ulkoa. Pelimekaniikka on simppeli eli heitellään noppia niin pirusti ja toivotaan oikeita tuloksia. Tietyillä nopilla saat laittaa uuden laatan pelipöydälle, tietyillä tuloksilla liikutaan huoneesta toiseen ja tiettyjä tuloksia tarvitaan aarteiden löytämiseen ja lopulta pakoon.
 |
| PANIIKKI! HEITÄ SITÄ NOPPAA!! TUU AUTTAMAAN! MIKSI TE JAOITTE RYHMÄN!?!!? |
En olisi uskonut, että lautapelissä voi hengästyä.
Escape on hyvin hektinen peli, mutta se täytyi vain itse kokea, että sen vihdoin ymmärsi. Kyse kun ei ole pelkästään oikeiden tulosten heittämisestä vaan niitä on saatava oikeassa paikassa ja pelkästään omat nopat eivät välillä edes riitä vaan tarvitaan useampi pelaaja keräämään haluttuja tuloksia samaan huoneeseen. Voit myös säästää tuloksiasi, mutta se voi kostautua sillä saatat myös menettää noppia tai ne saattavat joutua jäähylle, kunnes saat purettua kirouksen niiden yltä. Yllä olevassa kuvassa esimerkiksi kahdelta pelaajalta kaikki nopat ovat joutuneet kirouksen uhriksi eivätkä he voi tehdä mitään ennen kuin joku toinen pelaaja pääsee heidän luokseen ja onnistuu omilla nopillaan vapauttamaan toveriensa nopat. (Tässä kohtaa oli siis hyvä tilaisuus napata valokuva kesken pelin.) Tiimityöskentely ja kommunikointi on siis tärkeää...tai hirveä paniikissa toisille kiljuminen.
En ehkä erityisesti rakastanut peliä, mutta ainakin se oli erilainen, nopea ja tavallaan kokemus itsessään.
Peli #3: Dungeon Petz
Nelikon ainoa, jota olen pelannut kerran ennenkin. Niin riipaisevan akateemista kuin se onkin, niin teos tunnetaan meillä "Kakan lapiointipelinä" tai kaverien kesken vain "kakkapelinä." Todistitte juuri yhden hirveimmistä avauksista lautapelille ikinä, mutta uloste on väistämätön osa eläinten kasvattamista ja näin myös
Dungeon Petzissä.
Breeding and selling petz. Sound simple and safe? Well, we forgot to mention that those petz are for Dungeon Lords. This means magical, playful, sometimes angry monsters that constantly desire attention and at the very moment you want them to demonstrate their qualities to buyers they are sick or they poop. Sometimes you are even glad that you got rid of them – but the profit is unbelievable.
Dungeon Petz on siitä vaarallinen peli, että sen söpön ja hellyyttävän ulkokuoren alle kätkeytyy yksi sadistisimmista ja kammottavimmista resurssihelveteistä. Genrestä löytyy varmasti julmempiakin edustajia, mutta en usko, että yksikään niistä on naamioitu yhtä viattomaan teemaan. Yleensä työläistenasetteluissa vuorot kiertävät järjestyksessä ja kukin pääsee vuorollaan aloittamaan kierroksen, jolloin on aika varmaa, että jossain vaiheessa saat sen kipeästi kaipaamasi paikan omaksesi.
Dungeon Petzissa sen sijaan järjestyksen ratkaisee pimeänä tehtävä huutokauppa, jossa valuuttana toimivat työläiset itse! Voit heittää kaikki työläisesi yhteen kasaan jolloin todennäköisesti pääset valitsemaan ensin, mutta etpä sitten saakaan kierroksella yhtään mitään muuta. Rahalla voi korvata osan työläisistä huutokaupassa, mutta se ei silti tee asiasta juuri sen helpompaa. Varsinkin, kun jotkut kohteet vaativat useamman työläisen tai jos työläinen lähetetään ostoksille, niin samaan läjään sen kanssa on täytynyt älytä laittaa myös rahaa ja... silti voi käydä niin, ettet saa juuri mitään mitä olit suunnitellut tarvitsevasi.
 |
| Huomaa tyhjä häkki, jonka pohjalla ruskeita kuutioita. Juu. Ihan oikeasti. |
Mutta tämä oli vasta alkua! Monstereiden tarpeiden täyttäminen on tottakai ensiarvoisen tärkeää, jotta niistä kasvaa terveitä ja tyytyväisiä näyttelyvalioita, jotka voi sitten myydä erilaisille pääpahiksille tuntuvasta rahasummasta. Vitsi on vain siinä, että työläisiäsi asetellessa et vielä edes tiedä millaisia tarpeita hirviöilläsi tulee tällä kierroksella olemaan! Todennäköisyyksien varassa yrität siis kahmia oikeanlaista ruokaa, tarpeeksi kehittyneitä häkkejä, riittävästi leikkikaluja JA KYLLÄ yrität myös keksiä tavan miten siivota eläinten jätökset ilman, että ne syövät työntekijöitäsi. Eikä tässä ollut vielä edes kaikkia vaihtoehtojasi. Eikä riitä, että kasvatat suurimman ja hurjimman hirviön ehei. Jokaisella kierroksella paikalle tulee eri pääpahis, jolle voit halutessasi myydä lemmikkisi. Ostajilla on kuitenkin erilaisia vaatimuksia hirviöidensä suhteen, joten parhaat rahat saadaksesi sinulla pitää olla juuri oikealla tavalla kasvatettu monsteri tarjolla juuri oikealla hetkellä.
Dungeon Petz vaatii masokistista luonnetta ja hyviä hermoja selvitä junaturmista. Todella haastava peli. Todella viihdyttävä peli. Todella tuskallinen peli. Mutta sitä on pakko pelata lisää.
Peli #4: Ashes: Rise of the Phoenixborn
Yön saapuessa oli aika vaipua synkkiin yksinäisiin ajatuksiin, kaivaa velhonkaapu komerosta ja alkaa juonia kollegoiden päänmenoksi, sillä se on pelin henki, kun kyseessä on
Ashes: Rise of The Phoenixborn. Verilöyly saattaisi olla paljon pahempi ellei vähän väliä tulisi pysähdyttyä ihailemaan pelin silmiä hivelevää kuvitusta.
Phoenixborns, demi-gods and protectors of this world are the great saviors of their civilizations. Before they came into existence, the humans were plagued by monsters like chimeras that took away their lands and forced them to live in walled-off cities. When the Phoenixborns came, they fought off the chimeras and freed the lands for humans to take over once again.
But the time of peace was short-lived. A prophecy arose that if one Phoenixborn was able to absorb enough Ashes of others, they would ascend into full gods and take mastery over this world. This, as well as humans' greed for land, fueled the War of Ashes. The great cities now fight among each other, each one of them with a Phoenixborn at its helm, and you will decide who will rise and who will fall to ashes.
Okei huijasin tai pikemminkin meitä huijattiin, sillä kyseessä on periaatteessa kaksinpeli. Toki peliä pystyy pelaamaan myös neljällä hengellä '
draftaamalla', mutta se ei tuntunut mielekkäältä, kun peli on vielä täysin vieras, joten tyydyimme vielä toistaiseksi vain harjoittelemaan kaksintaisteluina pelin valmiiksi tarjoamilla pakoilla. Vaikka kyseessä ei olekaan keräilykorttipeli, niin sen ytimessä on silti pakan rakentaminen, mutta tähän emme vielä juuri paneutuneet. Pelaaja kuitenkin valitsee ensin oman phoenixborninsa, jonka ympärille ryhtyy rakentamaan pakkaansa. Eri hahmoilla on erilaiset kyvyt ja heidän kestonsa, pöydässä olevien taikojen maksimimäärä ja kutsuttavien hirviöiden määrä vaihtelee. Sama pakka ei siis toimi tuosta vain hahmolta toiselle.
Haluaisin todella välttää pelin vertaamista
Magic The Gatheringiin, mutta se on yksinkertaisesti mahdotonta. Vaikka peli hankitaankin yhtenä laatikkona (ja toki tulevaisuudessa sille on tulossa lisäosia) sen sijaan, että kortteja kerättäisiin sokkona pieni pakkaus kerrallaan (tai rahtikontillinen kerrallaan, mutta ymmärsit kyllä), niin kuitenkin molemmissa pari velhoa tappelee keskenään yrittäen saada toisen hengiltä kutsumalla hirviöitä ja viskomalla taikoja tämän kimppuun. Mutta
Ashes kuitenkin eroaa monilla tavoin tästä ilmeisestä kilpailijastaan... Tai näin ainakin kovasti tahtoisin kirjoittaa. Totuus kuitenkin on, että en osaa vielä sanoin kuvailla kunnolla pelien todellista eroavaisuutta. Tottakai korteissa on erilaisia mekaniikkoja ja niitä hyödynnetään erilaisilla tavoilla ja vuoro- ja kierrosjärjestyksen kiemurat ovat täysin erilaisia, mutta en kertakaikkiaan keksi tapaa, jolla myydä tätä peliä henkilölle, joka on tottunut katsomaan nenänvarttaan pitkin keräilykorttipelien harrastajia. Vastaavasti taas niitä harrastavat henkilöt todennäköisesti saavat aivohalvauksen, kun kuulevat, että
Ashesissa pelaajan käytössä olevat "
manat" heitetään nopilla.
Ah nopat no se ainakin on varsin näkyvä ero moniin perinteisiin korttipeleihin verrattuna. Pakkaa rakentaessa nimittäin korttien lisäksi valitset myös noppia hahmoasi varten ja nämä sitten määräävät millaisia manatyyppejä sinulla on käytössäsi. Ja tämä oli itseasiassa ihan hyvältä vaikuttava systeemi. Kunkin kierroksen alussa heitetään noppia ja näet koko ajan miten nopat hupenevat taikoja tehdessä ja tottakai myös noppien kääntelyyn on erilaisia tapoja, jos ne eivät millään kohtaa tarpeitasi.
Kierros- ja vuorojärjestys varmaan
Ashesin erottaa eniten muista vastaavista peleistä. Kun useimmiten voit polttaa kerralla niin paljon resursseja kuin haluat ja kaataa sitten kaiken vastustajan niskaan yhtenä pallona, niin
Ashesissa kierrokset jakautuvat moniin pieniin vuoroihin. Kukin pelaaja tekee vuorollaan maksimissaan yhden "
main actionin" ja yhden "
side actionin" ja sitten vuoro siirtyy seuraavalla. Tämä tarkoittaa sitä, että asioihin on mahdollista reagoida koko ajan, jos olet säädellyt resurssejasi oikein. Hyökkääjä ei siis ehdi täyttää sitä valtavaa palloaan yhtä helposti, kun vastustajalla on mahdollisuus käydä tökkäämässä neulalla siitä ilmat pihalle kesken kaiken. Tätä on mahdotonta sanoa luotettavasti vasta parin pelin jälkeen, mutta teoriani ainakin on se, että jos
Ashesilla on joku pelillinen etu kilpailijoihinsa, niin se on todennäköisesti taktisempaa ajattalua ja huolellisempaa suunnittelua vaativat pelivuorot.
Asia johon rakastuin pelissä täysin on kuitenkin sen kuvitus. Taiteilijat ovat olleet mukana myös tekemässä hyvin erilaista ja värittömämpää
Dead of Winteriä, mutta siitäkin huolimatta jäljen tunnisti hyvin. Aion siis pelata peliä toistekin ihan vain ihaillakseni lisää sen kortteja.
Mutta millä tempulla tätä nyt sitten houkuttelisi ihmisiä kokeilemaan? Ööö no jos ajatellaan poikkeuksellisesti laatikon sisäpuolelta, niin yksi pelin velhoista on
Game of Thronesin Ygritte yhdistettynä
Frozenin Elsaan? Kuulostaa parhaalta mainosidealta tähän mennessä ainakin itse valitsin heti punapään... Aihe vaatii siis vielä runsaasti perehtymistä lopullisten tulosten saavuttamiseksi.
Tässä siis teille neljä aivan liian pitkää pintaraapaisua peleihin, joista riittäisi kirjoitettavaa paljon enemmänkin. Jokainen oli kuitenkin vähintään kokeilemisen arvoinen, joten aika ei missään nimessä mennyt hukkaan.
